ANKKUROINTI

ANKKUROINTI

Kiirettä pitää. Sisäinen tahtipuikko naputtaa. Huhhuh, onpa hommaa. Niin no. Omaan varsin tehokkaan tavan kehittää kiirettä. Teen paljon asioita vaivatta, mutta ongelmakeskus löytyy tuolta päänupista, ei niinkään kellosta. On järkyttävän paljon asioita joita haluaisin tehdä. Sitten on myös ne asiat, joita pitäisi tehdä. Tästä ristiriidasta kumpuaa yöllistä hampaidenkiristelyä ja päivittäistä hajamielisyyttä. Koko ajan on ajatus edellä nykyhetkeä. Puuh. Rauhoitu.

Haluan tehdä koruja ja pientavaroita, asusteita ja huonekaluja (tähän sisältyy mahdollisimman monenlaista materiaalikokeilua), haluan tehdä teatteria (joka ikinen työtehtävä olisi hyvä kokea), haluan valokuvata PALJON enemmän kuin ehdin ja kehittyä tässä sekä ilmaisullisesti että teknisesti. Haluan viettää aikaa HUOMATTAVASTI enemmän läheisten kanssa ja nähdä mahtavia tyyppejä, rötväillä ja pöljäillä. Tahdon nauraa niin, ettei henki kulje. Ja hittolainen, minä haluan keilata! Juu ja sitten ninjakurssi kiinnostaa.

Kaikki tämä on jo olemassa, siinä nenän edessä joka päivä. Jos vaan olisi hetkessä, hengittäisi rauhassa ja tekisi sen, mikä seuraavana on vuorossa. Ne pitäisi-asiat on lopulta melko mitättömiä.

Muistutukseksi pysähtymisen tärkeydestä tein itselleni ankkurit korviin. Veneilyreissuilta parhaimmat muistot ovat jääneet ankkuroitumisista keskelle tyhjää. Olla hetki ennen kuin tekee mitään. Jossain mulahtaa kala ja taivaalle nousee pimeä. Kaikki on siinä eikä mihinkään voi olla kiire.

Ankkurit tulevat myös Göranin korvakorumallistoon pian tai sitten kun on sen aika.